Missä määrin shakki on tuuripeli?

eli möhläämisestä ja suomenmestaruuskisoista 2014

 

Vanhaan aikaan, kun itärajamme takana vielä oli suurin, mahtavin ja neuvostoliitoin valtio (tosin siinä vaiheessa enää vain hetken aikaa), glasnostin myötä Suomeen tulvi pääsääntöisesti etelälahden takaa uskomattoman hyviä shakinpelaajia kiertelemään tuiki tavallisia ja mielenkiinnottomia suomalaisia viikonlopputurnauksia. Opin heiltä paitsi pelaamista, myös useita ei-shakillisia asioita. Tärkeimmät voisi ehkä kiteyttää kolmeen kohtaan, jotka käsittelevät täsmälleen samaa asiaa useasta eri näkökulmasta:

  1. Shakki on puhtaasti taitopeli.
  2. Onnella ei ole shakissa mitään tekemistä.
  3. Shakinpelaajalle ei ennen peliä toivoteta ”onnea” (niin kuin ihmisille yleensä tiukkaan paikkaan jouduttaessa), vaan jotain aivan muuta – usein kuulin tässä yhteydessä ilmaisun ”vettä kenkään”. Onnen toivottaminen aiheuttaa epäonnea ja on sitä paitsi loukkaavaa, sillä shakilla ja onnellahan ei ole keskenään mitään tekemistä.

Hetkinen. Keskitytäänpä hetkeksi kohtiin 2 ja 3, jotka tuntuvat keskenään hieman ristiriitaisilta. Kuinka pelissä, jossa onnella ei ole mitään tekemistä, onnen toivottaminen voisi aiheuttaa epäonnea? Ajatuksen ja ristiriidan loogisen kehittelyn seuraavalle tasolle jätän lukijan mielikuvituksen ja huumorin varaan. Jossain määrin toki ymmärrän, että onnen toivottamisen voi kokea loukkaavana (ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi tyystin eri asiaa), ja hyväksyn jossain määrin sen, että shakki on taitopeli.

Oleellinen kysymys kuitenkin on, kuinka taito realisoituu pisteiksi turnauksissa. Itse pitäisin edellisiä oleellisempana sitä vanhaa shakkiviisautta, että pelin voittaa vähiten virheitä tehnyt (mikäli kumpikaan ei tee yhtään virhettä, peli päättyy loogisesti aina tasan). Möhläykset ratkaisevat pelin. Eikä kukaan osaa pelata möhläämättä. Ei edes maailmanmestari, mutta hänen kannaltaan onkin oleellista, että hän möhlää vähemmän kuin kilpakumppaninsa.

Ensin absoluuttinen tosiasia: olin shakin naisten suomenmestaruuskisoissa jakamassa sijoja 1.–3. pistein 3,5/6. Toinen absoluuttinen tosiasia: möhläsin useammassa pelissä, toisinaan melko raskaasti ja näin jälkiviisastelun valossa jopa täysin käsittämättömillä tavoilla. Kolmas absoluuttinen tosiasia: hävisin vain yhden pelin. Ensimmäinen jossittelu: mikäli vastustajani olisivat osanneet hyödyntää möhläykseni, tulokseni olisi ollut 2/6. Toinen jossittelu: mikäli olisin itse pelannut konemaisen täsmällisesti, olisin osannut hyödyntää saamani paikat ja hyvin todennäköisesti voittanut kaksi tasapeliin päättynyttä peliäni.

Epäsuhta pisteissä ja jossittelussa kertoo, että minulla oli ”onnea” enemmän kuin ”epäonnea”, eli vastustajani jättivät möhläyksieni myötä syntyneitä tilaisuuksia käyttämättä enemmän kuin minä vastustajieni möhläyksiä. Tosin en tiedä, missä määrin omia möhläyksiä voi laskea ”huonon onnen” piikkiin, sillä kaikkihan möhläävät. Ainoa häviöni turnauksessa johtui puhtaasti siitä, että tein useamman siirron mittaisen möhläysputken, jonka vastustajani odotuksenmukaisesti osasi hyödyntää. Ansaittu tappio. Pelasin surkeasti – itse asiassa niin hämmentävän surkeasti, että ihmettelen sitä vieläkin. Myös toisen kierroksen voittoon päättyneessä pelissäni tein tiukassa puolustettavassa paikassa ja aikapulassa kunnon möhläysputken, mutta vastustajani ei löytänyt voittoa vaan sen sijaan antoi minulle tilaisuuden, jonka näin kuin hukkuva hernerokkasumussa sattumalta vastaan tulleen pelastusveneen, minkä jälkeen osasin voittaa (ansaitsematon voitto).

Viimeksi mainittu peli oli varsin pitkä, ja koska vajaan parin tunnin kuluttua alkoi seuraava pelikierros (kyseessä oli turnauksen ainoa päivä, jolloin pelasimme useamman kuin yhden pelin – ehkä juuri tästä syystä kyseistä keväistä lomapäivää kutsuttiin pitkäksiperjantaiksi), tein seuraavassa pelissä nopean tasapelin, vaikka olinkin saanut huomattavan avausedun. Olin niin uupunut, että pelkäsin möhlääväni, ja tasapelillä leikkasin mahdollisia tappioita, mikä turnauksen mittaan osoittautuikin melko toimivaksi strategiaksi. Neljännellä kierroksella tuli aiemmin mainitsemani tappio, ja viidennellä kierroksella pitkän vääntämisen jälkeen tasapeli (niin minulla kuin vastustajallanikin oli käytännössä vain yksi kunnon tilaisuus yrittää voittoa, mutta molemmat hukkasimme ne).

Mutta siis, viidennen kierroksen jälkeen minulla oli pisteitä 2,5/5. Absoluuttisesti ajateltuna pistemäärälläni ei olisi pitänyt olla ihmeempiä saumoja kirkkaimmille mitaleille, mutta kilpakumppanini olivat pelanneet sopivasti ristiin: turnauksen ykkösellä Anastasia Nazarovalla oli pisteitä 3,5/5, ja viidennen kierroksen tasapelikumppanini Heini Puuska oli kanssani samassa pistemäärässä ja hänellä oli viimeinen peli ykköstä vastaan. Minulla oli viimeinen peli valkeilla Aulikki Ristojaa vastaan, ja olin valmistellut soveliaan ufon avauksen juuri tätä peliä silmällä pitäen. Voittamalla viimeisen otteluni olisin kahden muun pelaajan kanssa jakamassa korkeinta pistemäärää, mikäli turnauksen johtaja häviäisi oman pelinsä, ja muuten varmasti hopealla. Tietenkään kilpakumppaneideni ristiinpelaamisella ei ollut onnen kanssa mitään tekemistä, vai mitä? Taitopeliähän tämä on, ja kaikki on aina tukevasti omissa käsissä. Eikä minulla ole koskaan ollut onnea matkassa, vaan olen aina pärjännyt taidolla (kuten yhdessäkin kansainvälisessä turnauksessa kamppailin altavastaajan asemasta voittoon kokenutta shakkimestaria vastaan, jolla pelin aikana taisi olla edellisillan baarikierroksen jäljiltä maailman kamalin krapula).

Pitkän ja kuluttavan ottelun päätyttyä voittooni ja tomun laskeuduttua taistelukentälle tilanne oli kuin olikin hieman yllättäen se, että kolme pelaajaa oli kärjessä tasapistein. Minulle ilmoitettiin, että ensimmäinen uusinta Nazarovaa vastaan 20+20 minuutin peliajoilla alkaisi noin vartin kuluttua, ja minun kannattaisi valmistautua, minkä teinkin juomalla jääteetä ja syömällä taateleita ja suklaata. En tuntenut olevani edellisen otteluni jäljiltä mitenkään pelikunnossa, mutta toki yritettävä oli. Minulla oli valkeat, ja tämä oli viimeinen pelini, jossa pelasin jotain kunnolla nimettäväksi kelpaavaa avausta – suljettua sisilialaista, samoin kuin pitkässä pelissäni Nazarovaa vastaan. Tällä kertaa osasin kuitenkin olla aktiivisempi, voitin sotilaan ja sain melko ylivoimaisen aseman vastustajani jouduttua mattiuhkausten takia pakettiin. En vain löytänyt voittoa miettimisestä huolimatta, joten jätin uhkaukset paikoilleen ja yritin realisoida jotain. Nazarova auttoi minua kohtuuttoman paljon unohtamalla mattiuhkaukseni – siis möhläämällä – ja hänen siirrettyään kriittisen suojauksen pois osasin voittaa pelin.

Toinen uusintapelini oli mustilla Puuskaa vastaan, mutta avauksesta en oikein osaa sanoa muuta kuin että se oli jonkin turistigambiitin (en tiedä, minkä) rävelömuunnelma, ja kuten tunnettua, turistigambiitithan perustuvat yhdistettyyn sotilaan uhraamiseen ja temmon menettämiseen. Ihme kyllä selvisin hengissä loppupeliin ja osasin hyödyntää vastustajani vähäisen miettimisajan aiheuttamia epätarkkuuksia. Onnistuin tasoittamaan pelin asemallisesti vastustajani armollisella avustuksella, minkä jälkeen ehdotinkin tasapeliä. Vastustajani suostui, mutta nyt hän oli pahassa pakkoraossa: hänen piti voittaa Nazarova päästäkseen tasoihin kanssani ja näin uuteen uusintaan mestaruudesta. Tasapeli tai Nazarovan voitto olisi tehnyt minusta mestarin. Tässä mielessä tasapeliehdotukseni oli strategisesti aivan loistava ja tuntui kilpakumppaneideni ottelun edetessä yhä vain paremmalta, varsinkin kun Nazarova osasi loihtia laudalle voittoaseman. Onni ei kuitenkaan lopulta ollut puolellani, sillä Nazarovan uusi möhläys pelasti Puuskan varmasta tappioasemasta voittoon.

Tuloksena oli minulle uusinta Puuskan kanssa, mutta jo tässä vaiheessa olin hyvin tyytyväinen varmistettuani hopeasijan. Lisäksi tiesin jo ennakkoon, mitä tuleman piti, koska viimeinen uusinta pelattiin pikapelinä, joka ei koskaan ole ollut vahvin puoleni. Suhteellinen pelitaitoni muihin pelaajiin nähden kasvaa miettimisajan lisääntyessä, ja kun miettimisaika nyt oli lyhentynyt dramaattisesti 5+5 minuuttiin, oli selvää, kuinka suhteelliselle pelitaidolleni kävisi. Hävisin pikapeliuusinnan pystyyn. Näin Heini Puuska sai kultaa, minä hopeaa ja Anastasia Nazarova pronssia. Kello oli 23. Päivän pelirupeama oli alkanut kello 17 ja jatkunut osaltani lähes keskeytyksettä lukuun ottamatta Puuskan ja Nazarovan uusintaottelun muodostamaa taukoa. Mutta kaikista lukuisista möhläyksistäni huolimatta itse turnaus oli mennyt paremmin kuin odotin.

Yksi suosikkilainauksistani on Pasteurilta: ”Sattuma suosii valmistautunutta mieltä”. Sanonta ei ehkä ole sovellettavissa lottovoittoihin, mutta lukija saa mielessään ihmetellä sen sopivuutta shakkiin turnauskuvaukseni perusteella (ja muutenkin).

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *