Muistopäivä

Eilen oli muistopäivä.

Muistopäivä sille, että 29 vuotta sitten nousin ensimmäistä kertaa avoimeen vastarintaan ylivoimaisen sortajan edessä. Koulu oli joululoman jäljiltä juuri alkanut, olin neljätoista.

Aiemmin olen suhtautunut kyseiseen hetkeen ristiriitaisesti, koska ratkaisuni ei ollut mitenkään loppuun asti hiottu ja elegantti, mutta näin jälkikäteen pystyn vihdoin olemaan itselleni armollinen: jokainen on joskus aloittelija, ja harvemmin aloittelija suoriutuu täydellisesti. Sankariksi ei synnytä vaan kasvetaan, pikku hiljaa.

Minulle kasvoi selkäranka, enkä enää pystynyt kumartumaan minkäänlaisen ylivoiman tai pelon edessä. Se oli yksinäinen tie eikä paluuta ollut, tuolla hetkellä poltin sillat takanani. Näin sen selvänä mielessäni ennen kuin ryhdyin toimiin, ja silti ryhdyin. Tähän hetkeen asti olen nähnyt päivässä katastrofin elementtejä, mutta nyt olen ylpeä tuosta 14-vuotiaasta lapsesta.

Siitä lähtien olen ollut taistelija. Aluksi taistelin oman koskemattomuuteni puolesta suunnilleen koko koulua vastaan. Raakaa peliä, mutta voitin. Myöhemmin aloin taistella myös niiden puolesta, joiden puolelle kukaan muu ei uskaltanut asettua. Olisi ollut mukavaa, jos joku olisi aikoinaan tullut puolelleni auttamaan epätoivoisessa kujanjuoksussani ja nuorallakävelyssäni, mutta todellisessa elämässä auttavia supersankareita on valitettavan harvassa.

Tätä kirjoittaessani Queenin Freddie Mercury laulaa mielessäni ”We are the champions, my friends / And we’ll keep on fighting ’til the end”. Sama tie jatkuu, taistelu jatkuu. Ehkä tämä on kohtaloni, vaikka en kohtaloon uskokaan.

Lopuksi vetoomus: jos olette vieressä todistamassa väkivaltaista pahoinpitelyä koulun pihalla tai baarissa ilman että itse teette mitään, olette luomassa ilmapiiriä, joka oikeuttaa nämä teot. Jos ette tee mitään vihapuheelle, seksismille, rasismille tai transvihalle, olette luomassa sen sallivaa ilmapiiriä. ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus”, sanoi ihmisoikeustaistelija Martin Luther King. Toki siinä, että laittaa itsensä likoon heikon puolesta, voi menettää aikaa tai saada turpiinsa henkisesti tai fyysisesti, mutta ainakin sen jälkeen voi ylpeänä katsoa itseään peilistä. Ja jos ei itse siihen pysty, niin kannattaa ainakin tukea niitä, jotka tekevät, jottei yksinäinen taistelija enää olisi yksin.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *