Feminismin nimissä levitettävästä transvihasta

Transaktivistin muotokuva. Kuva: Viljami Vaskonen

Transaktivistin muotokuva.
Kuva: Viljami Vaskonen

Olen transaktivisti ja intersektionaalinen feministi. Minun kuplassani, eli punavihervassarisuvakkihörhösateenkaaripiireissä feminismiin liitetään pääsääntöisesti ja yleisesti ainoastaan positiivisia asioita. Tämän vuoksi samaisessa kuplassa voi olla suuria vaikeuksia tunnistaa tai edes tunnustaa feminismin nimissä levitettävän transvihan olemassaolo. Tähän vihaan puuttuminen saattaa olla lähes mahdotonta, koska se ei kosketa suurinta osaa ihmisistä, ja koska siitä kuuleminen voi ensimmäiseksi herättää voimakkaan torjunta- tai vastareaktion, koska se koetaan feminismin mustamaalaamiseksi. Transihmisille feminismin nimissä levitettävä transviha valitettavasti on arkipäivää ja valitettavan usein antaa väärän ja vihamielisen kuvan feminismistä. Tätä kuvaa vahvistaa feminististen toimijoiden puuttumattomuus feminismin nimissä levitettävään transvihaan. Huomautan, että tarkoituksella puhun feminismin nimissä levitettävästä transvihasta, en feminismin sisältämästä transvihasta.

Feminismin nimissä levitettävä transviha on yleistynyt Suomessa, ja oheisen linkin takaa löytyy aihetta käsittelevä kirjoitukseni Setan varapuheenjohtajana Setan blogissa. Seta tuomitsee feminismin nimissä levitettävän transvihan ja irtisanoutuu siitä.

Tässä kirjoituksessa avaan feminismin nimissä levitettävän transvihan historiaa ja perusteita. Feminismin nimissä levitettävää transvihaa yleisesti kutsutaan TERF-ideologiaksi (trans exclusionary radical feminism). Suomen feministipiireissä (ja maailmallakin) näistä transvihaajista on yleistynyt lyhenne FART (feminismiä hyväksikäyttävä taantumuksellinen transfoobikko – feminism appropriating reactionary transphobe), koska koetaan, että transviha ei kuulu feminismiin.

Stonewallin mellakat (Stonewall oli New Yorkin Greenwich Villagen asuinalueella sijainnut baari) vuonna 1969 olivat olennaisia sateenkaari-ihmisten oikeuksien parantamisen kannalta ja nykyisten Pride-mielenosoitusten ja -kulkueiden esikuva. Transihmiset olivat näkyvästi mukana myös mellakan vaikuttaja- ja johtotasolla – kannattaa tutustua esimerkiksi Marsha P Johnsoniin, joka oli ”ensimmäisen kiven heittäjä” niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin ja Sylvia Riveraan. Valitettavasti Stonewallin jälkimainingeissa, kun seksuaalivähemmistöjen oikeuksia alettiin parantaa, nämä transsukupuoliset aktivistit haluttiin unohtaa, pyyhkiä pois, ja heidät haluttiin sulkea seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ja feminismin ulkopuolelle. Taustalla vaikuttivat feminististen toimijoiden sisäistet jännitteet, ja tilapäisesti transvihaajat pääsivät voitolle feministisessä liikkeessä.

Stonewallin aikoihin vallalla olleeseen toisen aallon feminismiin kuului naisten vapauttaminen, patriarkaatin kritisointi ja rintaliivien polttaminen, mutta sen suojissa kehittynyt radikaalifeminismi sisälsi paljon vihaideologiakomponentteja (kuten SCUM-manifesti, jossa kehotettiin miesten eliminointiin). 1970-luvun alusta alkaen feministisissä liikkeissä vaikuttaneet tämän radikaalifeminismin piiriin kuuluneet henkilöt usein levittivät transvihaa. Siihen kuului muun muassa ajatus, että transmiehet ovat sukupuolipettureita ja transnaiset patriarkaatin soluttautumisjuoni naisia vastaan. Transnaiset halusivat tulla hyväksytyiksi naisina, ja nämä transvihaajat pyrkivät sulkemaan heitä lesbo- ja muiden naisyhteisöjen ulkopuolelle. He kohdistivat transnaisiin ja heidän puolustajiinsa väkivallan uhkaa ja myös suoraa väkivaltaa – esimerkiksi vuonna 1973 vain naisille tarkoitetussa lesbojen konferenssissa transvihaajat halusivat heittää transsukupuoliset ulos, mutta päätyivät hakkaamaan transnaisia puolustamaan tulleita radikaalifeministejä. Linkin takaa löytyy edellisen lisäksi muita dokumentoituja tapauksia siitä, kuinka radikaalifeministit ovat puolustaneet transnaisia ja transihmisten oikeuksia, eli radikaalifeministit eivät todellakaan olleet yhtenäinen joukko transasioissa.

Tämän vuoksi kirjainlyhennelmä TERF on syntynyt. Suosittelen tutustumaan terffejä käsittelevään kirjoitukseen Transparentti -blogissa.

Nykyinen ”neljännen aallon feminismi” on valtavirtaistanut intersektionalismin, eli yleisen, yhtäläisen ja kaikenkattavan tasa-arvon idean (muistuttaa hyvin paljon vanhaa egalitarianismia, jolle on rakentunut tasa-arvon erityiskysymyksiä ratkaisemaan pyrkineet aatteet, kuten sosialismi luokkatasa-arvoon ja feminismi sukupuolten väliseen tasa-arvoon). Intersektionaalinen feminismi puolustaa transihmisten oikeuksia, ja siksi se on näiden terffien/farttien hampaissa – he väittävät, että intersektionalismi on feminismin irvikuva ja toimii naisten oikeuksien vastaisesti.

Seuraavaksi kommentoin ja teen olennaisia nostoja aiheesta kirjoitetusta tieteellisestä julkaisusta TERF wars: An introduction (Pearce, Erikainen, Vincent – The Sociological Review Monographs 2020). Artikkelin kirjoittaneet tieteentekijät luonnehtivat itseään transfeministeiksi ja sukupuolen moninaisuutta tukeviksi feministeiksi, joiden läheiset, kollegat ja he itse ovat joutuneet vastentahtoisesti mukaan TERF-sotiin. He kokevat, että tarvitaan kriittistä sosiologista tutkimusta transvihan uudesta noususta katsottuna transfeminismin näkökulmasta.

  • TERF/FART -ideologia valtavirtaistui 2017 Briteissä vastustamaan transsukupuolisten oikeuksia parantavaa lakimuutosta (Gender Recognition Act), ja itsensä feministeiksi mieltävät transvihaajat perustivat lukuisia yhdistyksiä, joiden tavoitteena oli kumota kaavailtu transsukupuolisten itsemäärittelyoikeus.
  • Tämän ideologian mukaan ”biologinen sukupuoli” on olennainen, ja siihen pitäisi perustua naisten oikeudet. Transnaiset ovat heidän mukaansa miehiä ja transmiehet naisia. ”Biologisia totuuksia” toitotettaessa näiltä ideologeilta unohtuu, että sama biologia ja samat luonnonlait ovat tuottaneet transihmiset. Transnaisia ei tämän idologian mukaan pitäisi esimerkiksi urheilussa sallia naisten sarjoihin kilpailemaan. Tästä olen saanut omakohtaisestikin kuraa niskaan, sillä olen tiettävästi ensimmäinen olympialaisissa urheillut transnainen (2018 shakkiolympialaiset Batumissa).
  • ”Turvallisuus” on keppihevonen, jolla yritetään maalata valkoisten cis-naisten haavoittuvuutta, ja tarvetta suojelulle – ja tämä haavoittuvuuden hyväksikäyttö on tapa käyttää valtaa huonommassa asemassa olevia, kuten transsukupuolisia, vastaan. Artikkelissa nostettiin nimenomaisesti ihonvärikysymys esille. Feminismin nimissä levitettävä transviha vaikuttaisi olevan hyväosaisten naisten vihaideologia.
  • Sille, että transnaiset ovat vaarallisia cis-naisille, ei ole tieteellistä näyttöä, vaan päinvastoin cis-naiset käyttävät väkivaltaa transnaisia vastaan (esimerkiksi tutkimuksissa Bachman & Gooch, 2018; Hasenbush et al., 2019). Tämän voin itsekin vahvistaa, sillä sinä aikana, mitä olen sosiaalisen naisen roolissa elänyt, kaikki fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa minua kohtaan yrittäneet ja käyttäneet ovat olleet naisia, joita on ajanut transvihamotiivi.
  • Feministisestä kirjallisuudesta nostetaan transasioissa esiin ainoastaan transvastaisia kirjoja esimerkiksi 1970-luvulta, mutta samalla jätetään huomiotta teemaan positiivisesti tai neutraalisti suhtautuneet tekstit.
  • Olennaisena tässä TERF/FART -ideologiassa on, miten määritellään nainen. Toinen seikka on se, että trans- ja muunsukupuolisuus haastaa myös totuttuna pidettyä binääristä sukupuolijärjestelmää.
  • TERF/FART -ideologiassa on paljon tapoja terminologialla sisällyttää, ulossulkea tai luoda valtasuhteita – miten kutsutaan itseä tai vastustajia, miten yritetään ottaa omiin käsiin oikeus määritellä käsitteiden sisällöt. He vastustavat esimerkiksi kirjainyhdistelmää TERF, ja mielellään profiloituvat ”sukupuolikriittisiksi feministeiksi”. He myös kieltävät olevansa transfobisia tai -vihaajia, mutta heidän sanansa ja tekonsa (muun muassa väärinsukupuolittaminen) ovat osoitus heidän transvihastaan.
  • Maailmalla TERF/FART -järjestöt ovat löytäneet yhteistyökumppaneita esimerkiksi aborttia vastustavista konservatiivijärjestöistä, koska yhteinen vihan kohde (transihmiset) yhdistää ja luo omituisia liittoumia.
  • TERF/FART -ideologiassa hyödynnetään ”totuuden jälkeisen ajan” (trumpilaista) retoriikkaa: Julkisuudessa uhriudutaan, että heitä yritettäisiin hiljentää, vaikka esimerkiksi Briteissä he hallitsevat mediatilaa. He mielellään esiintyvät canceloinnin uhreina. Anti-trans-kampanjoinnissa totuudella ei ole väliä – tieteellisestä tutkimusaineistosta ei välitetä, mikäli se ei ole oman ideologian mukaista. Käytetään hyväksi tiedon sirpaloitumista ja sitä, että ihmisten on vaikea reagoida disinformaatioon.

Olennaista siis tässä transvihan levittämisessä on transihmisiin kohdistuva pelko, jota lietsomalla ruokitaan ihmisten ennakkoluuloja, vallankäyttö heikommassa asemassa olevia kohtaan ja muka-tieteellisillä ”totuudenjälkeisillä faktoilla” tämän vihan/pelon ja vallankäytön rationaalisuuden perustelu ja oikeutus. Pelon keskiössä on naiseus – keillä on oikeus olla naisia ja millä perusteella.

Minusta tämä näyttää aivan samalta kuin klassinen ”maahanmuuttokriittinen” rasismi – siinäkin on havaittavissa pelkoon perustuvaa vihaa, jota oikeutetaan esimerkiksi sopivasti tulkituilla rikostilastoilla, ja vallankäyttö heikommassa asemassa olevia kohtaan saa tuntemaan itsensä enemmän arvokkaaksi. Jännää sinällään, että näillä naisilla jotka vihaavat transnaisia, tämä vallankäyttö muodostuu haluamalla profiloitua heikompaan asemaan ja uhriksi – eräskin transvihaaja, joka itsensä mielsi feministiksi, oli sitä mieltä, että en ole oikea nainen, koska minulta ”puuttuu naisen aito uhrikokemus”. Sille ilmeisesti on evolutiivinen perusta, että miehet kokevat uhkiksi yhteisön ulkopuolelta tulevat asiat ja naiset yhteisön sisällä olevat asiat, joten on loogista, että transsukupuoliset ovat päätyneet naisia puhuttelevan vihaideologian kohteeksi. Nykyajalle tyypillinen verkottuminen, informaatiotulva ja -ähky lisäävät turvattomuuden tunnetta ja pelkoa, mikä puolestaan on hyvä kasvualusta kaikenlaiselle vihanlietsonnalle.

Sikäli transvihan lietsominen feminismin nimissä ei yllätä näinä aikoina, ja ovathan tässä viime aikoina ”maahanmuuttokriittiset” salonkokelpoistaneet rasismia ja saaneet valtaa. Älkää antako näille transvihaajille sitä iloa, että he saisivat Suomessa kaapattua feministisiä toimijoita vihaideologiansa alustaksi ja saisivat liitettyä transvihan feminismiin. Pahin, mitä he pelkäävät, on, että heidät ulossuljetaan feminismistä. Siispä kehotan kaikkia feministisiä järjestöjä heittämään transvihan ja transvihaajat ulos ja lisäksi ottamaan kantaa esimerkiksi seuraavansisältöisellä julistuksella:

Feminismiä hyväksikäyttävä transvihan levittäminen on lisääntynyt Suomessa huolestuttavasti – nämä transvihaajat ovat perustaneet yhdistyksiä ja saaneet hyvin paljon mediassa tilaa ”transkriittisyydelle” (termi, jolla he transvihaansa kuvaavat – vertaa ”maahanmuuttokriittisyys”). Esimerkiksi Briteissä he ovat jo vallanneet feministisiä järjestöjä ja levittävät nyt vihaideologiaansa mukamas valtavirtafeminisminä. Tämä on johtanut sekä transasioista julkisuudessa käytävän keskustelun sävyn ikävöitymiseen että lainsäädännöllisiin taka-askeliin. [Järjestö X] ei halua vastaavan tapahtuvan Suomessa.

[Järjestö X] irtisanoutuu feminismin nimissä toteutettavasta transvihasta ja tuomitsee sen jyrkästi. [Järjestön X] näkemys on, että vihaideologiat eivät kuulu feminismiin.

Mikäli haluatte tutustua aiempiin teemaa käsitelleisiin kirjoituksiini, niin oheisten linkkien takaa löytyvät olennaiset:

Transvihan salonkikelpoistaminen loisi pelottavan maailman – kirjoitukseni transvihan torjunnan tärkeydestä Setan varapuheenjohtajana Setan blogissa.

Toksinen feminiinisyys on uhka tasa-arvolle – kolumnini transvihasta Vasen Kaista -verkkolehdessä.

Rowling-gate redux ja cancel-kulttuuri – blogikirjoitukseni J K Rowlingin transvihan levittämisen puolustamisesta.

Stoppi homo- ja transfobialle! – homo- ja transfobian vastaisen päivän keskustelutilaisuuden avauspuheeni tekstinä ja linkki tallenteeseen.

Kohtaamisia – kolumnini transsukupuolisten kohtaamisesta Vasen Kaista -verkkolehdessä.